R.I.P. Davy Jones

Tiedän, että monet pitävät Monkeesia kaupallisuuden ruumiillistumana. Ja on totta, että alun perin Davy Jones, Mickey Dolenz, Mike Nesmith ja Pete Tork pestattiin vain esittämään muusikoita, ja studiomuusikot hoitivat varsinaiset soittopuuhat. The Monkees oli siis ensimmäinen varta vasten markkinoita varten kasattu poikabändi. Mutta tyypit osasivat kuitenkin soittaa ja laulaa itsekin. He olivat kapinallisia, suorastaan vallankumouksellisia, ja alkoivat ottaa itse yhä enemmän valtaa biisien kirjoittamisesta ja jaksojen käsikirjoituksesta. Sarja olikin hurmaavan absurdi, eräänlainen nuoruuden ylistys. Ja aina hyväntahtoinen ja hyväntuulinen. Minulle The Monkees edustaa lapsuuden onnellisia muistoja. No, varhaisnuoruuden. Aloin nimittäin seurata sarjaa Sky Channelilta ollessani 7. luokalla. Samalla englannin kielen taitoni koheni kohisten, sillä saatavilla ei ollut mitään tekstityksiä.

The Monkees on minulle merkityksellinen bändi. Ja sarja. 7. luokan syksyllä koin paljon surua: vanhempani erosivat, äitini muutti Oulusta Espooseen eli hyvin kauaksi ja minua kiusattiin uudessa koulussa ja uudessa luokassa. Lisäksi kissamme Simo, jonka olimme ottaneet ollessani 3,5-vuotias, piti lopettaa. Simo kun oli ollut raikulipoika ja sairastunut kissojen AIDSiin. Menetin siis äitini, ala-asteen aikaiset ystäväni sekä rakkaan kissan. Minulla ei ollut muistoja ajasta ilman Simoa, ja joskus ihmettelin, miten osaisin jatkaa elämääni ilman sitä. Oli myös raskasta nähdä Simon sairastuvan ja kärsivän sekä tajuta sen väistämättömän lopun lähenevän. Mutta näistä surullisista asioista huolimatta minulla on 7. luokan syksystä ja talvesta onnellisia muistoja - The Monkeesin ansiosta. Olipa päiväni ollut millainen tahansa, ohjelma sai minut aina hyvälle tuulelle. Usein myös nauramaan. Ja purkkapopmusiikki oli juuri sopivaa 13-vuotiaalle. Voisin siis sanoa, että The Monkees auttoi minut vaikean elämänvaiheen yli. Kiitos onnellisista lapsuusmuistoista! =D

Oli surullista kuulla Davy Jonesin poismenosta. Samalla huomasin oman aikakäsitykseni muuttuneen. Tuntuu siltä, että 66-vuotias on kovin nuori kuolemaan. Oma isäni on vain kaksi vuotta vanhempi. Elämä on hauras. Ei olekaan taattua, että kaikki elävät 80-vuotiaiksi ja yli. Voi myös olla, että olen itsekin elänyt jo yli puolet elämästäni. Kysymys kuuluukin: miten haluan elää toisen puolikkaan.

Eräs hyvä kysymys kuuluu: "If your life was a book and you were the author, how would you want the story to go?"