Pahoittelen, että blogissa on ollut viime aikoina kovin hiljaista. Syynä on se, että aloitin toimintaterapian opinnot. Opiskelu on tuntunut tosi mielenkiintoiselta, jopa hauskaltakin (tästä erityiskiitos ihanalle ryhmällemme!), mutta opiskelun raskaus ja intensiivisyys on tullut yllätyksenä. En ole oikeastaan koskaan opiskellut näin tiiviisti. Yläasteella päivät olivat lyhyempiä. Lukiossa mulla puolestaan oli oma elämä ihan muualla, kävin vaan piipahtamassa koulussa satunnaisesti. Yliopistossa opiskellessani keskityin niin ikään huolellisesti opintojen ulkopuoliseen ohjelmaan. Eikä meillä kovin paljoa kontaktiopetusta ollutkaan. Lähinnä yliopisto-opinnot koostuivat itseopiskelusta kuten esseiden vääntämisestä ja tenteistä. Nyt onkin sitten ollut opettelua tässä luokkamuotoisessa opiskelussa, jossa on läsnäolovelvollisuus. Kun koulupäivät ovat 8-tuntisia, päälle tulee 50 min matka suuntaansa + koulutehtävät, ei ylimääräistä aikaa juuri ole jäänyt. Mun täytyy selkeästi opetella organisoimaan aikani paremmin ja selkeästi!
Toinen aikaavievä projekti on ollut Jenni Kauppilan todella ihana ja oivalluksia herättävä Elä, opi, rakasta -kurssi. Kokoonnumme upealla naisporukalla kerran viikossa nauttimaan teetä kynttilänvalossa ja keskustelemaan elämän tärkeistä asioista. Ihan huikeaa, miten opimme toisiltamme ja tuemme toisiamme. Naisenergia on kaunista ja vahvaa! Tähänkin kurssiin liittyy päivittäinen teksti + kirjoitustehtävä - ja toisinaan mulla on mennyt kirjoitustehtäviin yllättävänkin paljon aikaa, kun olen innostunut tutkailemaan mieleni syövereitä. Mielenkiintoisia asioita sieltä on löytynytkin, mm. kätkettyä ja tukahdutettua vihaa. Mulla on ollut sellainen kummallinen käsitys, että enhän mä voi olla vihainen, kun olen jogini ja valinnut henkisen polun. Hups, mitä puppua! Olen kuitenkin ihminen, ja mulla on samat yleisinhimilliset tunteet kuin muillakin. En ole Buddha enkä Kuan Jin, vaikka ne esikuvia ovatkin. Olen ihminen, ja ihmisyyteen kuuluvat kaikenlaiset tunteet - myös ne matalavärähteiset. Sitä paitsi, kun hyväksyn ne ja sallin itseni kokea ne, ne voivat jatkaa menojaan eivätkä jää pinnan alle muhimaan aikapommiksi. Se vaiettu ja hiljalleen tikittävä aikapommi se vasta vaarallinen ja tuhoisa onkin!
Niin, näiden uusien juttujen vastapainoksi pyrin pitämään itsestäni huolta. Käyn kävelemässä, lepään, tanssin, kuuntelen musiikkia ja leikin kissojeni kanssa. Voisin myös lisätä tähän kohtaan enemmän asioita. On tärkeää muistaa oikeasti elää elämää, ei vain suorittaa sitä. Mulla kun on paha tapa alkaa suorittaa kaikkea. Suoritan koulua, suoritan kurssia, suoritan itsetutkiskelua. Usein unohdan ELÄÄ. Siis elää täydesti: nauttia syksyn väreistä, nukkua pitkään, käydä leffassa, tavata ystävää ihanassa kahvilassa, voimaantua taidenäyttelyssä, nauraa ilman syytä. Ehkä voisin ottaa kolmanneksi projektiksi nauttimisen ja täysillä elämisen. Teen siitä projektin siksi, että sitoutuisin siihen. Muuten nimittäin helposti sivuutan ajanpuutteeseen tai väsymykseen vedoten omat tarpeeni. Tässä kohtaa viesti itselleni itseltäni: What have you done for me lately? Siispä. Teen ainakin viikoittain jotain hauskaa, palkitsevaa ja eheyttävää. Ja varaan säännöllisesti aikaa liikkumiselle. Tästä en nyt luovu. Aikaisemmin olen tehnyt sen virheen, että olen väsymyksen myötä nipistänyt liikunnasta - ja olen ajautunut uupumukseen. Nyt teen sitten vaikka kouluhommat huonommin tai kevyemmällä otteella, mutta pidän huolta omasta hyvinvoinnistani. Mitä hyötyä on hyvistä arvosanoista, jos olen sisältä ihan romu?
Kuva täältä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa, että jätät kommentin! Pidäthän kommenttisi sävyn rakentavana ja kaikkia kunnioittavana. Erilaiset mielipiteet ja rakentava kritiikkikin ovat tervetulleita, niistä voi aina oppia uutta. Toivon kuitenkin, että blogin sävy säilyy positiivisena. Kiitos! =D