Fustra treenit #4 ja #5 - luovuttaminen on lähellä

Tavallaan en haluaisi kirjoittaa tätä juttua. Haluaisin vain hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin. Mutta se ei olisi totuudenmukaista. Eräs syy painonnousun taustalla on juuri taipumukseni tukahduttaa ja sivuuttaa vaikeat tunteet ja ajatukset. Yleensä selviytymiskeinoni vaikeiden tunteiden kanssa on ollut seuraava: keitän kahvia, pelaan jotain tietsikkapeliä ja ahmin siinä samalla suklaata. Ahmin levyllisen sitä sen kummemmin maistelematta kunnes hämmästyksekseni huomaan: "Oho, mites se levy jo loppui? Söinkö muka tosiaan sen jo kokonaan?". Tai sitten syön jättiannoksen leipää tai jotain muuta. Jälleen sen kummemmin keskittymättä ja ajattelematta. Kirjaimellisesti "stuffing it down". Tänään olisi ollut täydellinen stuff it down -päivä, mutta päätin toimia toisin.

Oikeastaan tämän päivän onnettomuus alkoi jo eilen. Mun oli määrä palauttaa tänään eräs essee. Tein kuitenkin pitkän päivän töissä ja selvittelin naapurin kanssa erästä asiaa. Erityisherkkänä ihmisenä aina väsähdän välienselvittelyistä. Niinpä vihdoin kotiin päästyäni olin niin väsynyt, että pelkkä ajatus esseen kirjoittamisesta ja kirjojen lukemisesta tuntui ylivoimaiselta. Vaikka tiedän, että mun ei pitäisi juoda kahvia klo 14 jälkeen, kuitenkin keitin kahvia. Ei auttanut. Niinpä päätin ottaa nokoset. Niistäkään ei tullut mitään, vaan olin valveen ja unen välitilassa. Ja samassa tilassa olin sitten yön, nukuin koiran unta. Nukuin syvemmin vain hetken aamuyöstä.

Alla oli siis huonosti nukuttu yö ja herääminen myöhässä. Aamulla tuli kiire. Lopulliset katastrofin ainekset selvisivät vaa'alla. Paino ei ole tippunut kuin vajaat puoli kiloa. Siis puoli kiloa! Voi hemmetin hemmetti! Valmennuksen alussa laskeskeltiin, että sopiva laihtumistahti olisi noin 800 g viikossa, jotta 40-vuotissynttäreihin tultaessa paino alkaisi numerolla 7. Mutta nyt olen laihtunut kahdessa viikossa 500 g. En kestä. Maksan itseni kipeäksi fustra-valmennuksesta ja olen taloudellisesti todella tiukilla seuraavat puoli vuotta. Mulla ei ole varaa järjestää edes juhlia nelikymppisille. Lisäksi esimies päätti, että en saa osallistua todella mielenkiintoiseen problem based learning -koulutukseen muuta kuin palkattomana ja joudun vieläpä maksamaan takaisin palkan helmi- ja maaliskuun koulutuspäiviltä. Tuntuu, että taloudellisesti seinät kaatuvat päälle. Ja minkä vuoksi? Tästä kaikesta on tullut tulosta vain puolen kilon verran. Ei hyvä ollenkaan. Nimittäin suurin syy lähteä fustraan oli se, että en ole omin voimin onnistunut pudottamaan painoa. Mutta ei se tunnu tippuvan valmennuksellakaan. Missä vika?

Toimitin valmentajalle Kalorilaskurin kautta pitämäni ruokapäiväkirjasivut 1.4. alkaen. Hänen mielestään ne näyttivät oikein hyviltä: olen oppinut syömään 3 h välein ja ruokavalintani ovat järkeviä. No ihan hyvä, mutta jotain täytyy selvästi muuttaa. Mutta mitä? Vähentää rasvaa? Tiputtaa kaloreita? Lisätä liikuntaa? Mitä? Luojan tähden, mitä mun pitää tehdä, että paino tippuu?

Tänään treeneissä turhautuminen purkautui sitten itkuksi. Lantionnosto ei edelleenkään suju yhtään paremmin. Peppu ei nouse kuin muutaman sentin ja siitäkin työstä suurimman osan tekevät etureidet. En vain saa kohdistettua liikettä pakaraan. En sitten millään. Ja voimat loppuvat aivan totaalisesti. Liike on jotain todella hirveää. Kun valmentaja sanoi, että on vielä neljä nostoa jäljellä, se tuntui suunnilleen maailmanlopulta. Miten helvetissä niitä voi olla niin monta jäljellä? Ei tule onnistumaan. Silloin valmentaja napautti minulle tiukasti: "HILJAA! Menee, menee. Nyt nostat!" Se vain oli minulle viimeinen niitti. Ei valmentaja varsinaisesti huutanut, mutta siltä se tuntui. Turhautuminen, pettymys ja hämennys oman voimattomuuden edessä purkautuivat itkuksi. Ei se vain mennyt niin.

No, treeni meni huonosti eikä kehittymistä ole havaittavissa. Toisaalta nyt näen selvästi, miten suuri merkitys on kunnollisella unella. Kahvi illalla on mulle tosi myrkkyä. Lisäksi olin eilen unohtanut ottaa töihin eväät mukaan, joten ruokailun rytmityksetkin menivät pieleen. Ja se näemmä kostautuu mulla heti energiassa ja olossa. Kotiin päästyäni olisin voinut syödä hevosen, mutta mikään ruokamäärä ei tyydyttänyt himoa.

Tänään olen kyllä välipalat muistanut hoitaa kunnolla. Mutta pettymys ja turhautuminen olivat sellaisia mörköjä, jotka olisin mieluusti tukahduttanut ruoalla. Lisäksi töissä selvisi, että joku tai jotkut työkaverit ovat laittaneet liikkeelle juoruja, joita jouduin sitten selvittelemään esimiehen kanssa. Työkavereiden juoruilu selän takana satuttaa kyllä kovasti. Toisaalta onni on se, että en ole nykyisessä työpaikassa enää kuin 1,5 kuukautta.

Summa summarum. Olen noudattanut valmentajan ohjeita tarkasti ja jopa pitänyt ruokapäiväkirjaa. Olen syönyt ohjeiden mukaisesti 6 pientä ateriaa päivässä. Mutta silti paino ei putoa. Eikä treeni suju yhtään paremmin. Olen kriisissä: kannattaako tätä jatkaa ja laittaa itsensä liemeen taloudellisesti? Toistaiseksi ainoa hyöty on se, että polvi ei ole kipeä. Fustran aloittamisen jälkeen en ole joutunut käyttämään kipusalvaa kertaakaan. Jotainhan se on sekin, vaikka ei aivan sitä, mitä olin odottanut. Ja toisaalta, vaikka tänään oli monia erilaisia ikäviä tunteita, en sortunut ostamaan kaupasta suklaata. En, vaikka mieli teki. En tunkenut tunteita alas kurkusta. Tiedostin ne, mutta vielä on matkaa siihen, että opin aidosti kohtaamaan ja käsittelemään ne. Ja käsittelemään nopeasti pois mielestä. Tänään ne ovat olleet seurani koko päivän. No, tänään voimat eivät riittäneet tunteiden käsittelemiseen ja työstämiseen. Mutta ehkäpä jo seuraavalla kerralla.