Kyllä voikin olla turhauttavaa! Lihakset, minne ne ovat kadonneet? Ei ole voimaa sitten yhtään. Masentaa, kun ajattelen, miten vahva ja hyvässä kunnossa olin ennen sairastumista. No, siitä on nyt seitsemän vuotta. Ja tuona aikana en kovin kummoista liikuntaa ole harrastanut. Eli tässä näkee hyvin sen, että lihaskunto ei pysy hyvänä ilmaiseksi. Kävin opiskeluaikana muutaman kerran huvikseni rasvaprosentin mittauksessa: painoin 58-60 kg, rasvaprosentti oli 20-22% ja vastaavasti lihasmassaa oli huomattavan paljon. Olin mallin mitoissa, mutta painoin reilusti enemmän kuin mitä ulospäin olisi ikinä uskonut - lihas painaa. Niinpä sitten olin tuudittautunut siihen uskoon, että mulla on luonnostaan paljon lihasta ja voimaa ja tilanne pysyy sellaisena laittamatta tikkua ristiin. No, näinhän ei asia ole. Tosiasia on se, että ennen sairastumista kilpirauhasen vajaatoimintaan kuljin kaikkialle pyörällä tai jalan, tanssin, uin, kävin punttiksella, harrastin astangajoogaa, kuljin päivittäin portaat neljänteen kerrokseen moneen kertaan (käytin hissiä lähinnä vain roudatessani kissanhiekkaa)...Toisin sanoen käytin kroppaani aktiivisesti. Nyt on tilanne vallan toinen. Lähinnä työpäivän jälkeen levytän vaakatasossa.
No, nyt siis on näin. Tiedostan, että kehosta täytyy pitää huolta. Lihaksia täytyy käyttää, jotta ne ovat käytettävissä. Edelleen inhoan sitä lantionnostoliikettä enkä tajua, miten liike pitäisi oikeasti tehdä. Peppu jää roikkumaan johonkin puolitankoon. No, eihän se kankku nouse, kun lihaksia ei ole mutta painoa taas on lähes tuplasti aiempaan verrattuna. Toisaalta tuo liike on ollut aina mun inhokki nro #1. Peppu ei sanottavasti noussut edes 30 kiloa kevyempänä ja vahvempana. Samoin sammakkokyykyssä liike on naurettavan pieni. Mutta isompaa en voi tehdä, kun muuten alkaa tuntua polvessa enkä saa pidettyä selän notkoa poissa. Hiivatin notkoselkä! Joudun tekemään aivan julmetusti hommia mokomissa mitättömissä liikkeeissä! Ja sitten on ne jalkojen rotaatiot. Voi hyvänen aika! Happi meinaa loppua ja olen aivan finaalissa - ja liikelaajuus on murto-osa aiemmasta. Mutta toisaalta: nyt teen sen OIKEIN ja niin, että selkä pysyy koko ajan lattiassa. Aiemmin olen saanut jalat kevyesti lattiaan, mutta selkä on ollut kaarella kuin mikäkin jousipyssy. Ja sitten: voi luoja, mitkä allit mulle on kehittynyt käsivarsiin. Melkoiset heltat. Mummollani oli vastaavat ja päätin, että mulle ei koskaan sellaisia tule. No mutta onpa vaan tullut. Ja mummo sentään oli 80-vuotias, mä en vielä edes neljääkymmentä. Hyvä Liisa, nice going. Ja käsivarret kun on aina olleet mun vahvin kohta, ylpeyden aihe. Eipä ole enää paljon ylvästeltävää näissä alleissa!
No mutta nyt toppia. On aika keskeyttää negatiivinen puhe ja itsensä soimaaminen. Pelot ja turhaumat saivat nyt äänensä kuuluville, mutta enempää pontta niille ei kannata antaa. Tilanne on nyt siis tämä. Nyt on näin. Tästä voi ponnistaa vain ylöspäin. Ja luojan kiitos heräsin tilanteeseen nyt enkä esim. vasta 10 vuoden päästä. Tilanne on vielä korjattavissa. Takaisin en voi mennä tai saada kakskymmpisen kroppaa. Toisaalta en sitä haluaisikaan, enkä kaksikymppisen mieltä epävarmuuksineen. Taakse en siis voi mennä. Mutta kuka ties, ehkäpä tulevaisuudessa tilanne on toisenlainen. Ehkä jopa parempi kuin kaksikymppisenä: osaan oikeasti käyttää kehoani, teen liikkeet turvallisesti, pystyn tekemään pitkiäkin vaelluksia selän kipeytymättä kun notko on saatu pois... Osaan aidosti arvostaa kehoani, kun tiedän, miten paljon se joutuu työskentelemään. Ja voin olla kiitollinen siitä, että olen saanut takaisin vahvan ja kestävän kehoni. Keho pitää minusta huolta, kun minä pidän siitä huolta. Enää en sitä hylkää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa, että jätät kommentin! Pidäthän kommenttisi sävyn rakentavana ja kaikkia kunnioittavana. Erilaiset mielipiteet ja rakentava kritiikkikin ovat tervetulleita, niistä voi aina oppia uutta. Toivon kuitenkin, että blogin sävy säilyy positiivisena. Kiitos! =D