Kaikkien sota kaikkia vastaan eli ulkomaailma heijastaa sisäistä maailmaani

Olen viime aikoina saanut kokea selkeästi periaatteen "niin ulkona kuin sisällä". Toisin sanoen ulkomaailma heijastaa sisäistä maailmaa. Olen ihmetellyt, mistä näitä hirveyksiä eläimille tekeviä ihmisiä riittää. Olen vaahdonnut raivopäissäni Facebookissa suoltaen ilmoille enemmän kirosanoja kuin merimies ja uhonnut ryhtyväni nihilistiseksi terroristiksi eläinten puolustusrintamaan moukkamaisia ihmisiä vastaan. Toisena vaihtoehtona  olen pitänyt muuttoa autiolle saarelle mahdollisimman kauaksi muista ihmisistä, kun en selvästikään pidä suurimmasta osasta ihmisiä. Onko se auttanut? No ei. Päinvastoin uusia tapauksia tuntuu syntyvän kuin sieniä sateella. Olen myös ihmetellyt, miksi kohtaan yllättävissä tilanteissa äärimmäisen kiukkuisia ihmisiä. Esimerkiksi käytin lenkillä naapurin koiraa, joka halusi mennä leikkimään kokoisensa kaverin kanssa. Yllättäen tuon toisen koiran omistaja kiskoi koiraansa vain toiseen suuntaan. Kun sanoin, että Onni haluaisi vain leikkiä, omistaja kivahti: "Joo joo, kyllä kai meilläkin on siihen jotain sanottavaa." Olin aluksi melko ihmeissäni, mutta vähitellen kokonaiskuva alkaa hahmottua.

En pidä väkivallasta. En pidä sodasta. En pidä valta-asemista. En pidä alistamisesta. En pidä kiukkuisista ihmisistä. Kumma, kun näitä asioita, mistä en pidä, ilmenee niin paljon ympärilläni toisissa ihmisissä. Olen kieltänyt nämä itsessäni tyyliin "enhän minä". No enpä vähän. Kun en muuten näitä puolia tunnista itsessäni, olen projisoinut ne ympäristööni. Sieltä ne sitten hyppivät silmille tilanteissa, jotka saavat minut hämilleni. Kunnes on ollut pakko myöntää, että nuo kaikki ominaisuudet ovat minussa itsessäni. Kasvaminen ei ole helppoa eikä kivaa, mutta muutenhan sitä ei kutsuttaisikaan kasvamiseksi. En tiedä tekeekö työ vapaaksi. Totuus sen sijaan vapauttaa aivan varmasti. Ainoa keino vapauteen on myöntää tosiasiat.

Teen väkivaltaa itselleni kieltämällä tarpeeni ja pysyttelemällä työssä, josta en pidä. Tarkemmin sanottuna työssä, jota vihaan. Uskottelen itselleni, että eihän tämä nyt niin pahaa ole, kyllä tästä selvitään, täytyy vaan vähän tsempata ja ei tähän kuole. Mutta entäpä jos kuolee? Tapan itseäni, innostustani ja lahjojani pala palalta ja riistän omaa elinvoimaani. En selvästikään ole "on my mission" eli toteuta todellista tehtävääni. Jos en kuole fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Olen myös alkanut pelätä, että tämä tie vie mut fyysisesti ennenaikaiseen hautaan - edelleen kiukkuisena ja vihaisena. Mutta niin kuin Bruce laulaa: "I said war. What is it good for. ABSOLUTELY NOTHING!"

Käyn päivittäin sotaa omia tarpeitani vastaan tekemällä työtä, jossa en saa käyttää luovuuttani tai vahvuuksiani vaan minut määrätään tekemään tehtäviä, joita vihaan. Kohtaan autoritäärisiä valta-asetelmia ja olen kamppailuasetelmissa esimiestäni vastaan - samoin monien työtovereideni kanssa. Kihisen sisäisesti, raivoan ja kiukuttelen - mutta minähän en ole kiukkuinen tai vihainen. Henkinen ihminenhän ei ole vihainen. Right? Käyn sotaa myös olemalla ainoa erityisopettaja ja yrittämällä saada kolmeakymmentä muuta opettajaa muuttamaan omia työtapojaan. Olen jatkuvasti taistelutantereella. Ei ihme, että olen väsynyt - itse asiassa lopen uupunut. En näytä tunteitani ja ajatuksiani julkisesti, mutta vihan ja taistelun energia on ympärilläni niin vahvana, että se palaa minulle takaisin jopa ventovieraiden ihmisten suhtautumisessa ja käytöksessä minua kohtaan. Ja silti väitän vihaavani väkivaltaa ja olevani hippi rauhan asialla.

Aloitin Joshua Benavidesin ja Michael Macintoshin koulutuksen, mutta minulla ei ole ollut energiaa perehtyä siihen kunnolla. Eräs viisaus jäi silti mieleeni: "et vedä puoleesi sitä, mitä haluat vaan sitä, mitä olet". (You don't attract what you want, you attract what you are.) Näinpä. Tällä hetkellä vedän puoleeni tilanteita, jotka saavat sappeni kiehumaan, koska viha on se, mitä olen. Avain tässä lieneekin sanassa "vihaan". Viha luo lisää vihaa ja korventaa omat voimavarat loppuun pohjia myöten. Taistelu luo taistelua. Vaan kuinka hypätä pois tästä vihan ja taistelun oravanpyörästä? Kuinka lopettaa kaikkien sota kaikkia vastaan?

JOOGAKOULU Osa 5: Ahimsa eli väkivallattomuus

Buddhalainen Lempeyden ja myötätunnon jumalatar Quan Jin


Tärkein joogafilosofian opetuksista ja perusta muille on ahimsa eli väkivallattomuus. Joogan perusteoksessa Patanjalin joogasutrissa kuvataan joogan kahdeksanosainen polku. Siinä asanat tulevat vasta kolmantena osana eettisten ja moraalisääntöjen jälkeen. Väkivallattomuus taas on ensimmäinen eettinen sääntö ja perusta muille.

Ahimsa on paljon kattavampi kuin vain pyrkimys välttää väkivaltaa. Useimmat joogit ovat kasvissyöjiä, sillä toisen elävän olennon lihan syöminen on väkivaltainen teko (ja lisäksi nykyään myös tuotantoeläinten kasvatus perustuu elävien olentojen kärsimykseen ja alistamiseen). Selkeän tappamisen ja väkivallan välttämisen lisäksi ahimsa velvoittaa luopumaan kaikesta väkivallasta myös tekojen, ajatusten ja tunteiden tasolla.

Måns Broo kirjoittaa kirjassaan Patanjalin Yoga-sutra - joogan filosofia ahimsasta näin:

"Joogan väkivallattomuutta vastaan väitetään toisinaan, ettei kukaan voi olla täysin väkivallaton. Myös kasvissyöjä joutuu elääkseen tappamaan eläviä olentoja. Joogan harjoittaja tietää tämän ja... ... hän minimoi kaiken väkivaltansa: hän syö kasviksia ja hedelmiä, joiden hermosto ja kivuntunto eläimiin verrattuna on olematon, hän välttää loukkaavia tekoja ja sanoja sekä elää mahdollisimman ekologisesti. Luopumalla väkivallasta hän luopuu itsekkyydestään."

Oman näkemykseni mukaan ahimsa ulottuu elämän joka alueelle ja jokaiseen hetkeen. On olemassa kaksi perustunnetta: pelko ja rakkaus, ja se mihin kiinnittämme huomiomme, lisääntyy. Niinpä väkivalta mm. negatiivisten ajatusten muodossa lähtee pelosta, ja se myös lisää pelkoa. Kun huomaa ajattelevansa jostakin asiasta tai ihmisestä negatiivisesti, on hyvä kysyä, mitä oikeasti pelkää ja haluaako lisätä tilanteeseen pelkoa vai rakkautta.

Mielestäni ahimsa ei kuitenkaan ole ankara moraaliohje pidättäytyä väkivallasta kaikissa muodoissaan ja kaikissa tilanteissa - päinvastoin se on lempeä ohjenuora, jonka varaan hyvä elämä rakentuu. Kaikkein tärkeintä on olla lempeä itseä kohtaan ja pidättäytyä väkivallasta ja haittaa tekevistä asioista itseään kohtaan. Niinpä esim. asanaharjoitusten aluksi on hyvä kuulostella oloaan ja kehoaan ja sitä, kaipaako oma keho-mieli-kokonaisuus tässä hetkessä voimakasta vai lempeää harjoitusta. On tärkeää hyväksyä, että päivät ja harjoitukset ovat erilaisia, ja keho ja mieli reagoi harjoituksiin hyvinkin eri tavoin. Siksi kehoa ei pitäisi koskaan pakottaa väkivalloin ylittämään rajojaan liiallisen venytyksen tai liikaa voimaa vaativien asanoiden muodossa. Ahimsa on sitä, että löytää kussakin hetkessä sopivan tasapainon työskentelyn ja levon välillä ja sallii kehon olla sellainen kuin se on - rajoituksineen päivineen. Mielestäni väkivallattomuus omaa kehoa kohtaan on myös sitä, että tarjoaa sille riittävästi lepoa sekä ravitsevaa, monipuolista ja maukasta eettisesti tuotettua ruokaa, joka sopii juuri omalle kehon ja mielen muodostamalle kokonaisuudelle.

Fyysisen ulottuvuuden lisäksi ahimsa on mielestäni kokonaisvaltainen suhtautuminen elämään: miten ajattelen muista, miten puhun, miten kättäydyn toisia kohtaan. Mutta kaikkein tärkeintä on se, miten suhtaudun itseeni. Miten kohtelen itseäni ja millaisia ajatuksia ja tunteita minulla on itseäni kohtaan? Mielestäni väkivallattomuus itseä kohtaan on kaikkein haasteellisinta, mutta se on samalla tärkeintä. Miten voin luoda aidosti väkivallattoman suhteen toiseen ihmiseen, jos samalla kohtelen itseäni kaltoin?

Uskon Patanjalin asettaneen ahimsan ensimmäiseksi eettiseksi säännöksi, koska se on niin haasteellinen ja moniuloitteinen, että siinä riittää opeteltavaa koko elämän ajaksi - ja useammaksikin.



Kuva täältä: http://www.flickr.com/photos/goddesslight/2548329941/